Kultalusikkasyndrooma

Sirkku istuu käytävän puisella kangaspäälysteisellä tuolilla ja tuijottaa maahan jalkojensa eteen. Sydän hakkaa ja kädet tutisevat. Hänen jaloissaan on paperikassissa tavaroita. Farkut, kauluspaita, bokserit, sukat ja vyö. Kultakello ja ”pirunnyrkki” sormus. Käytävällä kulkee ihmisiä ja hänen nenäänsä kantautuu jo liian tutuksi tullut haju. Kalman ja katkeruuden haju. Hän nieleksii itkuaan, mutta ei ole oikein varma onko se itkua. Onko se vihaa vai surua... Hänen vieressään istuu Mirja. Sirkun täti. Sirkusta heissä on jotain hyvin samaa, mutta kuitenkin niin eri planeetoilta. Tai ehkä vain eri sukupolvea. Sirkku muistaa kuinka Mirja-täti kuljetti Sirkkua mukanaan taidenäyttelyissä ja hienoissa kahviloissa bulevardilla, kun Sirkku oli pieni. Sirkku muistaa kauniit kristallikruunut ja lämminhenkisen ja hieman vallattoman tunnelman seurapiireissä, joihin Mirja-täti kuului. Ihmiset olivat iloisia. Eräs Mirja-tädin parhaista ystävistä oli taikuri, mies joka taikoi Sirkulle aina maailma